selkärankani rapina. istun toimistotuolilla. tuoli huojuu. hengitän loisteputkien valoa janoissani.

en enää tiedä mihin kivet piilotin,
painoin väkisin mättääseen, se sylki, litisi

tulvahdin, ja mutaan upotin. varoin tekemästä kovin suurta vahinkoa, mutta
sormiini, rystysiini, kämmenteni lämpöön painui kylmänkostea maa, surumulta.
peittelemätön, ulos vedettävä, totuudenmukainen.

märät kädet pyyhin housuihini. nousin, oikaisin selkäni, kai käännyin pois

kahdeksan
suru ui minussa ikuista solmuaan
kiertäen, laulaen hiljaa
sumussa ui. veden piirto

sameaa, sakeaa. valo kaukana pohjalla, silmukan takana

8

ruumiini lahoaa, mutta niin kuolen minäkin
metsään, hetki hetkeltä. olen ruumis tummassa pussissa, valon sulkemassa hangessa.
lumi on tummaa, oksat ylläni painavat.
lämpö minusta katoaa, muuttuu valoksi, suru höyrynä nousee ilmaan ja häviää.
sulkeutuvan ihon pinnassa, rajalla, pakkaseen sirpaloituessa
olen vapaa

Pohjalietteen vihreiden rihmastojen
sitkeät kiehkurat kietoutuvat ranteideni ympärille, vesi on painona sileänkoveran vatsani päällä ja tunnen rankaani ulottuvan kostean maapohjan

veden liike liikuttaa hiuksiani, ne ovat painottomina valoisat ja pehmeydessään keveät
niin kuin valoton kesäyö

unisilla huulillani huolta, varmuutta, virallistunutta tietoa: kulta on painavaa, ruoste kelluu

huoneen tummanpunaisina hohkaavat seinät

sykkivät yhä lähempänä

ujutan ohuen neulan

kohdunsuun läpi

sinä olet meidän

   olet                   meidän

itke, ailahtele kuun kierron mukaan, karju eläimellisesti synnytysvuoteella

linja-autossa istu polvet tiukasti yhdessä

hiljaa

katso maahan kun vastaantuleva ukko tuijottaa

ja kun autoista huudellaan

kuusien ja neulasten alla, mättäässä kiinni

hengitän maata, sykin tahdissa, valun pihkaa

Astun ulos, ja tuntuu kuinka joka askeleella
Sirpaleiseksi oven käytyä räksähtänyt kehoni ratisee.

Muutuin lasiksi
Näit lävitseni

Katuvalot kimaltavat sirpaleiden liitoksissa
jätän katuun heijastuksia nimeämättömiä
ne katoavat
kun lamput sammuvat

Tuuli kaataa minut maahan
ja sulan osaksi kadunvierttä virtaavaa sadevesijuoksua

Maa on pyyhitty hienojakoisilla, raskailla kiteillä.

Astun ulos,laahaan maassa. Sääriluuni ovat poikki.

Kadun toisella puolella on tuoli, olkipunosta. Tuolilla istuu lapsi, pää pakotettuna takakenoon, kurkussa metalliputki. 

Olkipunos on kevyttä. Tuolin jalat nitisevät vasten maata, kun hengitän. Metalliputki tekee lapsesta kaksinkertaisesti raskaamman.

Kotona minun on laskettava kaikki kolikkoni. Kaadan ne lattialle suuresta pussista. Ääni on kivilattiaa vasten epämiellyttävä. 95 senttiä.

Ravistelen kolikot metalliputkeen. Ne hulahtavat hänen ruuminsa läpi, ropisevat maahan. Betonisten rakennusten välistä aurinko halkaisee aamusumun. Raavin valonsäteitä.

death is a drummer

Tallon käpyjä, rutisevia palasia kenkäni pohjan alla. Kasvosi ovat multaan painettuina. Vaatteesi höyryävät, maa on kostea allasi.
Kenkieni kärjet osoittavat kohti röyhkeinä ja ylpeinä seisovia mäntyjä. Minä jätän sinut taakseni.

Todellisuudessa on sokeita sävyjä. Roskainen tuuli, kasvojeni halkeilleet saumat,
taakseni jääneet
revityt kappaleet

kolarin runnomat.